Afrikkalaiset ja lähi-itäläiset olivat ihan tyytyväisiä elämäänsä kotimaissaan kun eivät tienneet Euroopan ilmaisesta elämästä. Toki muuttoliikettä on aina ollut, mutta menneinä vuosina mentiin töihin vieraille maille.
Vasta kun internet, televisio ja ilmaiset puhelinyhteydet mahdollistivat tiedon nopean välityksen alkoivat työperättömät kansainvaellukset. Samaan aikaan kehitysaputyöntekijät elivät hulppeasti, mikä sai paikalliset miettimään, että myös meille.
Uusi tekniikka ei olisi houkutellut suuria määriä tulijoita, ellei samalla olisi viestitetty, että Euroopassa ja etenkin pohjoismaissa voi elää huoletonna elämäänsä koskaan työtä tekemättä. Tulijoita houkutti suuret ilmaisen rahan määrät, sillä he eivät voineet ymmärtää kohdemaansa hintatasoa. Yksi euro Suomessa vastaa kehitysmaissa 10-20 euroa.
Samanlainen muutos on tapahtunut kouluruokailussa. 1950-luvun lapset eivät koskaan kranttuilleet ruoasta. Kaikki syötiin, mitä koulussa tarjottiin. Ruoka oli tämän päivän mittapuun mukaan vaatimatonta.
Nyt kun ruokaa on liikaa ja valintamahdollisuuksia useita, ei kouluruoka enää kaikille kelpaa. Kouluruoan sijasta mennään mäkkäriin ostamaan hampurilaisia ja päivät täyttyvät karkeista ja muusta höttösyömisestä. Näkkileivän päälle laitetaan voita, jotta leipä voidaan liimata pöydän alle. Kouluruoan epäkunnioitus ei olisi tullut kuuloonkaan edellisille sukupolville.
Aiemmin ei ollut suosikkiruokia, koska kaikki ruoka oli suosikkeja. Turun kouluissa tehdyn ruokasuosikkilistan 10 kärjessä on ruokia, joita kansakouluaikanani ei ollut yhtäkään eikä edes yhden kerran. Turun yläkouluissa on päivittäin tarjolla liha- ja kalaruoan ohella kasvisruokaa. On leipää, erilaisia juomia, salaattia ja jälkiruoka. Erityisruokavalioista ei oltu kuultukaan, koska aiemmin lapsilla ei ollut mitään tavallisen ruoan aiheuttamia ongelmia.
Nykypäivän kranttuilijoille olisi hyväksi opiksi kansakouluni ruokailu. Kaikki ruoka syötiin lusikalla. Lautasen ja lusikan lisäksi ei ollut juomalaseja eikä veitsiä eikä haarukoita. Siksi suurin osa ruoasta oli keittoja: herne-, liha- ja makkarakeittoja sekä makaroonivelliä. Lusikalla syötiin myös kaura- ja ruispuurot.
Puolukkapuuroa saatiin kun lapset vietiin puolukkametsään, ja kerätyistä marjoista tehtiin kouluruokaa. Puurolautaselle laitettiin tilkka maitoa. Perunat ruokiin saatiin talkoilla: koululaiset menivät perunannostoon maanviljelijöille, jotka lahjoittivat koululle vuoden perunat.
Ruoka tehtiin koulun omassa keittiössä. 120 oppilaan koulussa oli neljän opettajan lisäksi vain yksi työntekijä. Tämä, omana aikanani aina nainen, lämmitti puilla koulutilat, siivosi ne ja teki ruoat. Ruoan tarjosivat oppilaat itse: kaksi lasta kukin vuorollaan. Ainoa ulkopuolinen apu saatiin metsänomistajilta, jotka toivat pilkotut klapit syksyisin koulun puuvarastoon.
Ihmeellinen hyvä hengetär tuo koulun työntekijä oli. Joka päivä saimme ruokaa. Oliko hän koskaan sairas vai miten se oli mahdollista.
Lapset olivat silloin koko ajan ulkona: leikkimässä ja urheilemassa. Siitä tuli nälkä, jolloin kaikki ruoka oli hyvää. Yksikään koululaisista ei ollut ylipainoinen. Vain yhden kerran seitsemän vuoden aikana tarjolla ollut ruoka näytti oudolta. Lapset karsastivat sitä. Opettaja söi kouluruoan aina omassa kodissaan, joka oli koulurakennuksen yksi osa. Hän huomasi lasten katseet. Siksi hän tuli syömään luokan eteen ja sanoi ruoan olevan avaruuspuuroa. Sen jälkeen ruoka kelpasi kaikille. Ja hyväähän se oli.
Opettajiemme Ella Nyyrikin, Terttu Lehdon, Ulla Wecksellin ja Pentti Lehdon sekä vuoden tilapäisopettajan Helena Erosen esimerkillisestä opettamisesta kiitollisena eväistä, jotka heiltä elämäämme saimme.
