Tietokoneet elämässäni – osa 1: Aika ennen tietokoneita, 1953-1970

Päivitetty: kaksi päivää sitten

1965 Millaiseksi kuvittelen tulevan urani


Olin syksyllä -65 kulkija 16-vuotias. Pohjoismaiden Yhdyspankki (-> SYP, Merita, Nordea) järjesti kaikissa Suomen kauppaoppilaitoksissa kirjoituskilpailun, jonka aiheeksi valitsin ”Millaiseksi kuvittelen tulevan urani”. Palkinnot jaettiin 1966 keväällä. Jäin ilman rahapalkintoa sijoille 6-10. Mutta jotain pysyvää jäi kirjoituksesta jälkipolville. Kirjoitin:


”Minulla on laite, joka kirjoittaa liikekirjeeni japanin kielellä puhuessani sen mikrofoniin englannin kielellä”


Nyt yli 50 vuotta myöhemmin unelmani on totta. Paperittomista liikekirjeistä en ehkä tuolloin osannut haaveilla, mutta puheentunnistus on jo niin pitkällä, että suomen kieltä voidaan jo kääntää suoraan japaniksi. Suomen terveydenhoitojärjestelmä investoi (2021) miljoonia euroja lääkäreiden puheentunnistusjärjestelmiin.


1953-1969 Aika ennen tietokoneita


Opin lukemaan 4-vuotiaana 1953. Sen jälkeen halusi myös kirjoittaa. Hiiden kylässä oli Osuusliike Tähkän myymälä, josta ostettiin ruisleipää. Se käärittiin valkoiseen paperiin. Paperista sai hyvän kirjoitusalustan. Kirjoitukset tehtiin lyijykynällä.

Kovasti lapsellinen on ensimmäinen julkaistu kirjoitukseni 1962 Kuluttaja-lehdessä

Koulun ainekirjoitustunneilla kannustettiin kirjoittamaan itse valitsemista aiheista. Kirjoitin opettaja Pentti Lehdon äidinkielen tunnilla vuonna 1961 aineen ”Hiiden Sanomat” 12-vuotiaana. Opettaja luki sen luokan edessä. Harmi, ettei ainevihkoa tullut otettua talteen. Kirjoitukseni oli ikään kuin oman kylän lehti. Se kertoi tarinoita kylämme asukkaista. Keksittyjä mainoksiakin oli. Pitkäkosken myllyssä tehtiin kylän asukkaiden viljasta jauhoja ja tätä palvelua mainostettiin.


Radio ja DX-kuuntelu olivat oman aikani internet

Suurten ikäluokkien lapsilla oli kaikki, eikä mitään. Ainoa tekninen laite kotonamme oli radio, Mende. Mendessä aaltoalueen vaihto tehtiin pyöreällä nappulalla, jonka aiheuttama muutos näkyi pyöreässä ruudussa, josta näkyi väriä vaihtava kaareva merkki. Olin sanonut radiota avatessa: ”Pia ruppe poika laulamaan, kun on pipo päässä”.


Radiolupa maksoi 2000 markkaa (1953, nykyrahassa 64 euroa). Lupa oli perhekunnittain sama kaikille, toisin kuin nykyinen YLE-vero. Mennessäni kansakoulun ensimmäiselle luokalle oli radiolupia Suomessa yli miljoona kappaletta. 1960-luvulla yleistyivät matkaradiot, joihin olisi pitänyt hankkia oma radiolupansa. Tuskin juuri kukaan sitä maksoi. Vuoden 1976 radiolupia oli noin 2,2 miljoonaa, se oli radiolupamaksun viimeinen vuosi.

QSL-kortti todistaa kuunteluni. Radio Japanin kortteja minulla on kymmenkunta

Kun isoveli Pentti oli töissä Kaartolla (mm. radio- ja tv-huoltoa), hän sai ostaa vanhan lyhytaaltovastaanottimen noin 1963. Se muutti radiokuuntelun aivan uusiin ulottuvuuksiin. Vedettiin pihakoivusta talon katolle ja sieltä vajan katolle antenneja joka lähtöön. Ja jopa alkoi kuulua. Kerran sunnuntaiaamuna 1964 klo 10 kuuntelin: "This is Radio Japan, Nippon Hoso Kyokai from Tokyo. ... Pauli Vahtera from Hiisi, Salo, Finland asks two questions from Radio Japan. Mr Kubo and Mr Naito will answer him." Siitä tuli ikuinen rakkaus Japaniin, jossa olen käynyt kolme kertaa. Ja pitänyt kaksi luentoakin sähköisestä taloushallinnosta.


Hiiden kylässä oli 1950-luvulla muutama puhelin. Pitkäkoskelle päin menevän tien ensimmäinen talo oli kylän Sentraali-Santraksi kutsuttu rouva, joka yhdisti puhelut. Ensimmäisen kerran soitin puhelimella 16-vuotiaana. Piti mennä vanhan meijerin taloon soittamaan. Meijeri oli lopetettu ja tiloissa toimi seppä, Alku nimeltään. Siis Sepän Alku. Hän aavisti aivan oikein minun tekevän treffejä puhelimessa.


Kylän ensimmäisen television osti Hiiden Osuuskassan johtaja vuonna 1957. Vuonna 1960 kylässä oli kolme-neljä televisiota. Me lapset käytiin televisiota katsomassa Osuusliike Tähkän (työväenliikkeen kauppa) kaupan myymälänhoitajan kotona sekä seurakuntasisaren kotona. Katsottiin etenkin Cisco Kid lännen sarjaa. Kotiimme tuli televisio vuonna 1966. Se oli pieni mustavalko-tv, jota tuli katsottua hyvin vähän, koska oli niin paljon kaikkea muuta tekemistä.


Radio yhdisti perheen – internet yksinäistää


Radio toimi perheen yhdistäjänä. Se oli taustalla äänessä kun luettiin kirjoja tai pelattiin korttia. Kortin peluuseen osallistuivat vanhemmat ja lapset. Ei pelattu mitään maija-pelejä, vaan kasinoa, pokeria ja sököä. Pelimerkkeinä olivat tulitikut tai markan kolikot (ennen rahauudistusta 1963, eli tulevat pennit). Meidän perheessä äiti ei oikein hyväksynyt pokerin peluuta ja heitti aika ajoittain kortit pesään polttaen ne. Isä toi uudet tilalle. Kun radiosta tuli urheiluselostuksia, koko perhe oli radion ääressä kuuntelemassa kun Veikko Hakulinen voitti ja oman pitäjän Voitto Hellsten ratkaisi Suomi-Ruotsi-maaottelut Suomen voitoksi viimeisessä lajissa 4x400 metrin viestissä.


Shakin peluu oli suosikkejani, tammi vähemmän. Koulun käsityötunneilla tehtiin shakkilauta ja naapurin setä sorvasi meille shakkinappulat. Mitään ei ostettu. Kaikki olivat käytössä vuosia, jopa vuosikymmeniä.


Televisio on jotenkin pilannut ihmisten vapaa-ajan. TV-kanavia on kymmeniä ja jokaisesta tulee tyhjänpäiväisiä ohjelmia. Elokuvat ovat samojen leffojen esittämistä monta kertaa vuoden aikana. Tutkimustulosten mukaan päivittäin televisiota (ml. netti­televisio-ohjelmat vuonna 2017) katsoo 60 prosenttia yli 10-vuotiaista suomalaisista, eli saman verran kuin 1980-luvun alussa. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa televisiota katseli päivittäin selvästi suurempi joukko, yli 70 prosenttia väestöstä.


Kun digiboksipakko tuli, irtisanoin tv-lupani ja lopetin television katselun kokonaan. Yle-pakkoveron takia tulee jotain katsottua, mutta aika vähän. Huomasin, että digiboksi oli parasta, mitä YLE minulle koskaan on antanut – vapauden televisiokatselusta.


Tämän päivän internet erottaa perheenjäsenet. Jokainen pelaa kännykkänsä kanssa itsekseen mitä pelaa, tai surffailee, kuka missäkin. Vaikeaa ymmärtää, mikä noissa nettipeleissä koukuttaa ihmiset. Ainoa yksinpelaaminen lapsuudessani oli korteilla pasianssi. Joskus on tullut pelattua pasianssia tietokoneella aikuisiässä. Ja Tetristä. Mutta ei niitä tuntitolkulla koskaan ole tehty.


1964 Oman KELA-kortin tekijä

57 vuoden jälkeen itse repimäni KELA-kortti katoaa

Olin 1964 14-vuotias. Kahdeksan viikon kansalaiskoulu oli päättynyt. Todistuksessa kaikki kymppejä. Alkukesän harvensin sokerijuurikkaita. Loppukesän revin Plastipakissa (muovitehdas Perttelin Inkereellä) muovipuristimen jälkityönä KELA-kortteja irti muovilevystä. Palkka oli 70 penniä tunnissa (nykyrahassa 1,38 euroa). Mistään lapsityövoimasta ei puhuttu, vaan tein saman työpäivän kuin aikuiset.


Koko palkan säästin kauppakoulua varten, koulu alkoi 1. syyskuuta. Kesän ainoa tuhlaus oli tehtaan viereisestä K-kaupasta ostamani yksi jäätelötuutti. Hinta 40 penniä. Työmatkat 5 km suuntaansa ajoimme Hiidestä polkupyörällä yhdessä minua vuotta nuoremman Jukka Rantasen kanssa.


Koulun lukukausimaksusta sain puolet alennusta perheen pienituloisuuden takia. Mitään muuta opintotukea ei saanut. Olin käynyt kesällä kunnan sihteeriltä kysymässä, onko mitään tukea vähävaraiselle oppilaalle. Kunnansihteeri vastasi, että on meillä köyhien perheiden lasten tukirahasto, mutta teille sieltä ei anneta markkaakaan. 14-vuotiaana en osannut kysyä, miksi.


Kaikki maksettiin itse: matkat bussilla, koulukirjat ja tarvikkeet, kouluruoka. Tehdastyön palkka ei kauaa riittänyt ja siksi otin Hiiden Osuuskassasta 2000 markan opintolainan 6 % korolla.


Elämä oli upeaa. Jokainen päivä oli eilistä parempi. Kenellekään koulussa ei tullut edes mieleen valittaa mistään. //lisätty 28,7,2021//


1965, 1966 Osuuskaupan varaston snurra

Tämä Snurra on Taalintehtaan ruukkimuseosta. Käyttämäni oli pienempi. Snurran näkee mm Perttelin kotiseutumuseossa.

Olin Perttelin Osuuskaupan varastossa töissä kesän 1965 sekä joululoman aikana mm. inventoimassa varastoa. Varastotiedot merkittiin paperilomakkeelle. Hintatiedot saatiin tavaroihin laitetusta hintatarrasta, jossa oli myyntihinta numeroin ja ostohinta koodattuna. Koodina oli 10-kirjaiminen termi TARJOVIELÄ, jossa jokainen kirjain tarkoitti eri numeroa. Ostohinta val merkitsi siten 6,29 markkaa. Inventaariarvo (määrä x ostohinta) laskettiin snurralla, jossa oli pyöritettävä kampi. Mitään muita laskukoneita ei ollut. Päässälaskukoneella oli paljon käyttöä.


Joulun jälkeen pakkaset olivat kovat, yli 25 astetta. Inventaarit tehtiin paperille päättömillä sormikkailla. Silti piti vähän väliä käydä varaston toimiston öljykaminan päällä käsiä lämmittämässä. Monia tavaroita en edes tuntenut, ja sellaiset jätin inventoimatta (esimerkiksi lattiakaivo). Vajaat naulalaatikot olisi pitänyt punnita, mutta heitin niistä arviomääräisesti, tuossa 3 kg, tuossa 4.


Kun elämä oli opettanut, muistin nuo inventaarit ja kirjoitin 2012 Tilisanomat-lehteen jutun "Lumilapiolla maalaisjärkeä tilinpäätöksiin". Se naulojen punnitseminen oli juuri niin hullua kuin kylmissäni olin ajatellut.


1965-1970 Urkkija-lehden toimittaja sprii-monistuksesta offsetiin

1965 aloin silloisen Scandinavian DX-Club´in jäsenlehden toimittajaksi. Lehti tehtiin Vantaan Hämeenkylässä spriimonistuskoneella. Sen sivut ovat 50 vuodessa haalenneet, mutta lukukelpoiset edelleen.


Etätoimittaminen tapahtui siten, että kirjoitin vahaspaperille kirjoituskoneella juttuni. Paperin taustalle tuli kirjoituskoneen (tai piirustuskynän) lyönnistä peilikuva alla olleesta aluspaperista. Kun halusi sivulle värikuvan, se piirrettiin varattuun tilaan kynällä voipaperin avulla vaihtamalla aluspaperiksi värillinen paperi. Näin voitiin tehdä monivärikuvia. Valmiit ”painolevyt” lähetettiin postissa, joka siihen aikaan toimi maaseudullakin myös lauantaisin.

Juttu kreikkalaisesta paikallisradiosta Pyrgoksella. Teksti ja kuva PV

Lehti monistettiin jäsenille siirtämällä väri päällysarkista alkoholipohjaisen liuottimen (spriin) avulla kopioarkeille. Sivun kääntöpuolelle teksti saatiin ajamalla sivut toiseen kertaan koneessa.


Auta armias virhettä: sivu kelattiin ylöspäin ja virhemerkki raaputettiin pois ja lyötiin oikea tilalle. Normaalisti tekstin väri oli musta.

Kuvan teko järjestyksessä

  1. - voipaperille kopio Pyrgosin radioaseman viiristä

  2. - monistuspaperille teksti ja kuvat piirtämällä

  3. - värillinen aluspaperi





Yhdellä kerhon perustajajäsenistä oli hyvät suhteet Tummavuoren

Offsetlehti oli helppoa. Tehtiin sivut kirjoituskoneella ja kuvat pienennettiin sivulle. Urkkija 1970

Kirjapainoon, jonka offset-painatuskone muutti lehden teon aivan uuteen aikakauteen vuonna 1970. Sen jälkeen kaikki oli helppoa. Värikuvia ei enää saatu.


1964-1968 Kauppakoulun ja -opiston koneet


Kauppakoulussa opeteltiin konekirjoitustaito. Siitä tulikin elämääni eniten vaikuttanut taito. Alku oli vaikeaa. Ensimmäisen luokan keväällä opettajamme Dorrit Almenoksa sanoi, ettei minusta tule konekirjoittajaa. Katselin kirjoittaessani konseptia ja näppäimistöä vuorotellen. Olinkin aika tumpelo. Kesän 1965 olin varastotyössä, enkä koskenut kirjoituskoneeseen lainkaan. Kannoin kuorma-auton lavalta 40-50 kg säkkejä varaston toiseen kerrokseen. Ei ollut trukkeja, ei hissilaitetta, ei kuljetuskärryä.

Adler tuli tutuksi. Koulun koneet olivat järeämpiä.

Aivot jotenkin kertoivat, ettei minusta raskaaseen ruumiilliseen työhönkään ole. Kun Dorrit järjesti syyskuussa ensimmäisen kokeen, kirjoitin heti kympin arvoisesti. Puolen tunnin kokeessa piti kirjoittaa käsikäyttöisellä koneella 7500 merkkiä ja virheellisiä lyöntejä sai olla korkeintaan 0,5 % eli alle 38.


Koulun kansliassa oli yksi henkilö, joka hoiti 300 oppilaan luentomonisteet, kokeiden puhtaaksikirjoitukset, maksuliikenteen, kirjanpidon, todistukset – kaiken. Ilman tietokonetta. Koulussa oli lisäksi vahtimestari ja puolipäiväinen keittäjä oppilasruokailua varten. 30 vuotta myöhemmin kävin vanhassa koulussani ja kirjoitin kolumnin ”Onko tietokoneista ollut mihinkään”. Henkilökunnan määrä oli noussut 27:ään ja kaikilla tietokoneet, myös oppilailla.


Koulussa oli jo mekaaniset laskukoneet (ilman paperinauharullaa), mutta ne pitivät aikamoista meteliä. Siksi monituntisissa kirjanpidon kokeissa laskukonetta sai käyttää vain viimeisen tunnin aikana. Minä en konetta koskaan ehtinyt käyttämään kun olin tehnyt kokeeni valmiiksi alle puolessa kokeeseen varatusta ajasta.


Noin vuonna 1965 isoveli Pentti oli ostanut pienen matkakirjoituskoneen. Sain sitä käyttää. Se helpotti etenkin DX-kuunteluraporttien tekemistä. Siihen asti olin käyttänyt eri kielisiä lomakkeita, joissa käsin täytettiin kohdat kuuntelutiedoille.


1967 Koulun kiltakunnan lehti vahasmonistuskoneella

Vahaskopiokone Konttorityön valmistama. Muistikuva koneesta ei ole ihan tällainen

Kreivi Lindgrenin haastattelu tallennettiin kelamagnetofonille. Nauhasta teksti purettiin kirjoittamalla se käsikäyttöisellä kirjoituskoneella paperille.


Lehden muut kirjoitukset oli jokainen kirjoittanut ensin käsikäyttöisellä kirjoituskoneella paperille. Niistä kirjoitin koko lehden samanlaisella kirjoituskoneella vahakselle ilman värinauhaa. Jos tuli kirjoitusvirhe, vahakseen tullut kirjaimen reikä paikattiin lakalla ja kirjoitettiin oikea merkki päälle. Lehden kannessa olevat kaksi kuvaa poltettiin vahakselle.

Kiltakunnan lehden kansi

Vahaksen päällysarkki oli painomustetta läpäisemättömällä kalvolla ("vaha") päällystettyä paperia. Kun sille kirjoitti, päällyste rikkoutui, ja ne kohdat muuttuivat mustetta läpäiseviksi. Näin arkista syntyi painokelpoinen originaali. Kun originaali oli valmis, kirjoitusalustana toiminut tukeva alusarkki poistettiin ja päällysarkki sijoitettiin kopiokoneen rummulle. Kun rumpua pyöritti painoväri siirtyi originaalin läpi rummulta kopioarkille.

Laitoin monistuskoneeseen sinistä mustetta, jolloin saatiin sininen lehti. Lehden painos oli noin 350 kappaletta. Monistin sen itse, kokosin monisteet lehdeksi ja niittasin yhteen. Jakelu oli helpompi vaihe: joka luokkaan vietiin noin 36 lehteä. Lisäksi opettajainhuone ja tietenkin yksi Kreiville.

1968 Tilitoimiston työkalut

Kirjanpitokirjan aukeaman vasen puoli, jossa pankkitilin debet (panot) ja kredit (otot). Oma kouluaikainen kirjanpito

Aloitin kirjanpitotyöt heti koulun loppumisen jälkeisenä päivänä kesäkuun alussa. Asiakkaiden kirjanpidot pidettiin käsin valmiiksi painetuille kirjanpitokirjan sivuille. Valmiit sarakkeet oli tositteen päivämäärälle, vientiselitteelle ja pankkitilille (debet panot, kredit otot). Nämä olivat kirjanpidon vientejä. Muille sarakkeille jaettiin menot pääryhmiin (vastaa nykyajan pääkirjatilejä), joita oli noin 10. Viimeisenä sarakkeena oli ”Eri tilit”, jonne laitettiin kaikki se, mikä ei nimetyille sarakkeille mahtunut.


Sivun tilikohtaiset summat laskettiin laskunauharullaa käyttävälle laskukoneelle. Sivun summat siirrettiin seuraavan sivun ensimmäiselle riville. Laskutoimitusten oikeellisuus tarkistettiin sivun lopussa laskemalla debet- ja kredit viennit yhteen, ja näiden lukujen tuli olla yhtä suuret.


Kuten kuvasta näkee, taulukkolaskentaohjelmat (esim EXCEL) perustuvat amerikkalaiseen kirjanpitokirjaan (rivit ja sarakkeet).


1967-68 Ferriittirenkaat

Salon kauppaopisto järjesti II luokalla Riihimäen kauppaoppilaitoksen jälkeen Suomen toisen tietokonekurssin – yksi oppitunti viikossa lukuvuoden ajan. Parhaiten kurssista jäivät mieleen ferriittirenkaat, jotka olivat tietokoneen muisti. Kurssi oli tekninen, minkä vuoksi ajattelin merkonomin todistus kädessäni, etten ainakaan tietokonehommiin lähde.


IBM testasi kauppaopiston II luokan ja ylioppilasluokan oppilaat 1967. IBM halusi ottaa opiskelijoista parhaiten tietokonealalle soveltuvat. Yksi Pentti luokaltamme lähtikin IBM:lle töihin. Testauksen yksi osuus oli 40 päässälaskutehtävän suorittaminen 4 minuutissa. Sen verran piti briljeerata, että 2 minuutin jälkeen nostin käteni ylös kun olin saanut tehtävät tehtyä. Vain yksi muu oppilaista suoritti kaikki tehtävät nippa nappa neljässä minuutissa. Sen verran pitää vähätellä, että käytin laskennassa matematiikan opettajamme Ahti Almenoksan päässälaskutaidon opetusta apuna. Toki saman opetuksen olivat saaneet kaikki muutkin oppilaat. IBM:n testaajat olivat sanoneet virheettömän suorituksen jälkeen, etteivät olleet koskaan nähneet vastaavaa.


1970 DX-opas

Kirjoittamani 32-sivuisen DX-oppaan 3. painos oli jo teknisesti hieno. QSL-korttien kuvat sekä kansissa, että sivuilla piristivät opasta. Sivuilla oli myös eri kieliset kuunteluraportit painettuina ja käsin täytettyinä. DX-opas oli ensimmäinen kokonaan itse tekemäni julkaisu käsin tekemieni lehtien jälkeen.


1970 Pienestä sattumuksesta atk-alalle


1967 kesän olin Ruotsissa pesulassa töissä. Se oli upea kesä. Siksi haaveilin lähteä kauppaopiston jälkeen ulkomaille töihin. Olin kuullut, että USA:han pääsee maatiloille apumieheksi ja se tuntui sopivan juuri minulle aloituspaikaksi.


Kävi kuitenkin niin, että jo joulukuussa 1967 oli salolainen tilitoimisto hakenut merkonomiksi valmistuvien toiselta luokalta sopivan henkilön kirjanpitäjäksi. Rehtorin kanslia oli suositellut minua ja se tuntui niin hienolta, että unelmat ulkomailla työskentelystä katosivat. Toukokuun viimeinen päivä koitti ja sain koulun parhaan todistuksen, olin heti kesäkuun 1. päivänä kirjanpitäjänä tilitoimistossa ja työt alkoivat saman tien. Alkupalkkani oli 500 markkaa (vuoden 2020 rahassa 782 euroa) kuukaudessa, mikä oli vain hieman enemmän, mitä sain palkkaa Tukholman pesulassa (melkein 500 mk Suomen rahassa).


Talvella 1970 tulin armeijasta takaisin osuuspankin omistamaan tilitoimistoon Salon Seudun Tilikeskus Oy. En saanut heti asuntoa, minkä vuoksi asuin ensimmäiset päivät armeijan jälkeen lapsuuden kodissani Perttelin Hiidessä. Olin kello 8 jälkeen tulevassa aamubussissa matkalla töihin kun muutama kilometri myöhemmin bussiin viereeni istumaan tuli pankin lähetti. Hän kysyi, paljonko saan palkkaa. Neiti kertoi oman palkkansa, joka oli omaani suurempi.


Otin palkasta pultit. Menin työpäivän jälkeen Salon kirjastoon ja katsoin kahden viikon ajalta Helsingin Sanomista kaikki työpaikkailmoitukset. Lähetin seuraavana päivänä kymmenkunta hakemusta, jotka jokainen oli kirjoitettu ilman pohjia käsikirjoituskoneella. Hankkija testasi minut ja lupasi 100 markkaa enemmän palkkaa kuin olin pyytänyt, jos menen atk-osastolle, jonne en ollut hakenut. Kuukausipalkkani nousi 600 markasta 1300 markkaan (vuoden 2020 rahassa 1935 euroa).

Ja näin minusta tuli atk-mies. Elämä on pienistä sattumuksista kiinni. Jos neiti ei olisi istunut viereeni bussissa, olisin ollut tyytyväinen työhöni pankin tilitoimistossa ja jäänyt Saloon.


Hankkijalle valmistauduin lukemalla Sven R Hed´in kirjan ”Automaattinen tietojenkäsittely” (1966, Tammi, 462 sivua). Kirja on edelleen tallella.